Kauhistuttavan kepeää kauhua

Kun jokin aika sitten satuin nappaamaan kirjakaupasta mukaani Peter Jamesin teoksen Kirottu talo ja sen luettuani toteamaan nauttineeni mitä upeimman kauhuteoksen, sain inspiraation lukea lisää kauhua. Siinä missä Kirottu talo oli oikeaa kauhujen aatelia, joka vikkelästi veteli lukijaansa oikeista naruista, saadakseen ihon kiipeämään kutkuttavasti kananalihalle ja kurkkimaan turvallisessa kotiympäristössä vapisten olan ylitse, ei sittemmin lukemani kauhut ole kauhunvärinöitä kohottaneet.

Stephen Kingin "Herääminen" ja Joe Hillin "Sydämen muotoinen rasia" tarttuivat matkaani kirjaston hyllyltä, kun etsin sopivan kutkuttavaa lukemista kauhunjanooni.

Kauhumaisia kutitteluja ei kuitenkaan tarvinnut missään vaiheessa raapia, sillä niitä ei yksinkertaisesti tullut. Tarinat itsessään olivat mielenkiintoiset ja niiden matkassa mukavasti körötteli kuin karavaanari kesäkaduilla konsanaan, mutta kaipaamiani kauhuntuntemuksia ne eivät vain saaneet heräämään.

Haaveilen hetkestä, jolloin eteeni tulee toinen Kirotun talon tapainen teos, joka saa sydämen sykkimään astetta sutjakkaammin ja pystyttämään ihokarvat pinkeinä pystyriviin.

Peter James: Kirottu talo

Jos lähdetään siitä tosiasiasta, että luen suurimmaksi osaksi aina iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa, voisi kysyä onko kauhukirja ihan parhainta lukemista. Näin siinä kuitenkin pääsi käymään - valitsin luettavakseni Peter Jamesin kerrassaan loistavan teoksen Kirottu talo, jonka ansiosta uneni täyttivät mitä moninaisemmat kauhunainekset useampana yönä.

Ostin tämän kirjan tammikuun alussa ja täytyy sanoa, että kirja osoittautui aivan loistavaksi ostokseksi - vaikka se olikin etenkin illan hämärässä välillä niinkin pelottavaa luettavaa, että mielikuvitus laukkasi viilettävän villihevosen tavoin ja sai omassa turvallisessa sängyssä maatessa kurkistelemaan selkänsä taakse, niskakarvat siinä samalla kohti korkeutta kurkotellen.

Olen aikaisemmin lukenut jokusen kauhukirjan, saamatta niistä oikein mitään irti. Stephen Kingin Chtistine oli joitain vuosia sitten ihan mukava lukukokemus, mutta sekään ei aiheuttanut sellaista selkärangassa sykkivää kauhunvärettä, kuin mitä kauhukirjalta toivoisin. Toisin kuin tämä kirja - tämä todellakin osasi luoda väreitä ja mikäli ikinä on epäillyt mielikuvituksensa olleen ruosteessa, rapisi siitä ruosteet nyt hyvin vilkkaalla vauhdilla.

Jo kirjan muutama ensimmäinen sivu sai täysin vietyä mukaansa ja leuat loksahtamaan. Siinä oli jatkuvasti jokseenkin kutkuttavan painostava tunnelma, joka vain kiristyi loppua kohden ja sai kääntelemään sivuja alati kasvavalla mielenkiinnolla.

Loistava kirja, kerrassaan loistava!

Silmukka

Tehän tiedätte (tiedättehän?) sen tunteen, kun kengät kopisuttavat kohti kirjamyyntejä, vaikka kuinka yrittäisi olla tiukkana ja olla ostamatta uusia? Niin, minähän sen tiedän. Tämän vuoden alkupuolella salakavalasti kun eksyin pariinkiin otteeseen alennusmyynteihin haalimaan kirjoja kainalooni - minkäs teet, kun jalat vievät... :)

Yksi kotiin kantamistani teoksista Pierre Lemaitren Silmukka. Niin kirja kuin kirjailijakin oli itselleni täysin tuntemattomia, mutta tarina sai kummasti houkuteltua. Pierre Lemaitre on ranskalainen kirjailija, joten kirja sai kiinnostumaan jo tästäkin syystä, koska en juurikaan ole tullut lukeneeksi ranskalaisten kirjoittajien teoksia.

Silmukka kertoo 12-vuotiaasta Antoinesta, joka hetken raivopuuskan vallassa tappaa naapurin 6-vuotiaan pojan. Hetken kauhun vallassa Antoine onnistuu piilottamaan ruumiin ja tästä alkaa pojan piinaava painajainen oman syyllisyytensä ja toisaalta jatkuvan kiinnijäämisen pelossa.

Pidin kovasti Silmukasta, tarina eteni jollain tapaa hyvin tasaisen pehmeästi, kiihdyttämättä oikeastaan missään vaiheessa, vielä maaliviivan häämöttäessäkään. Kun tarina kantaa vahvasti, kiihdytystä ei jää kaipaamaankaan.

Nuoren, hyvin epätyypillisen, tappajan elämän seuraaminen oli sekä mieltä myllertävää, että omalla tavallaan piinaavaa. Oikein lämpimästi olisin valmis suosittelemaan tätä kirjaa muillekin!

Tulppaanien aikaan

Kas, mahtaako se kevät kolkutella, kun tulppaaneja kantaa kotiin ja blogikin saa uutta ilmettä. Muun muassa bannerin vaihtui tyystin toiseen ja uusi kertoo koruttoman kauniisti oikeastaan kaiken oleellisen blogista kokonaisuudessaan: kirjoja ja eläimiä - unohtamatta kevyesti kirjan sivuilla lepäävä höyhentä, joka kuvastakoon rakkauttani loputtoman upeaan luontoon ♥

Rakkautta on ilmassa muutenkin, sillä sain vastikään luettua kaksi Camilla Läckbergin teosta, joista toinen on kirjaston hyllystä ja toinen tammikuisesta alennusmyynnistä kotiin kannettu. Enkelintekijä ja Leijonankesyttäjä olivat mielestäni kumpikin perinteistä Läckbergiä, joka osaa aina pitää tarinoissaan kiinni, kuin sitkeä purukumi takkutukkaan takertuneena.

Koen mielessäni joidenkin kirjailijoiden olevan itselleni eräänlaisia turvaverkkoja, joiden kirjoihin uppoutuminen tuntuu samalta, kuin silmänsä sulkien kaatuisi taaksepäin, luottaen ja uskoen jonkun aina ottavan kiinni. Niiden tarinoihin uskaltaa täysin rennosti uppoutua, tietäen kokevansa jotain tuttua, turvallista ja miellyttävää.

Yksi näistä turvasatamistani on juurikin Camilla Läckberg ja vaikka kirjojen taso omasta mielestäni ainakin jollain tasolla vaihtelee, ne eivät ole koskaan pettäneet tai antaneet kellahtaa selälleen.

Kirjoissa yhdistyy kaksi aikaa ja murhenäytelmä, joita maustaa selvittäjiensä suorastaan hymyilyttävän sympaattiset ihmissuhdekiemurat ja kaikessa inhimillisessä ärsyttävyydessäänkin huikeat hahmot, jotka ketteristä kuvauksistaan ja kommelluksistaan suorastaan peilautuvat kuviksi verkkokalvoilleni.

Päättymätön tarina

Oman onnensa nojassa nuokkuva, itsensä seurassa seilaava. Täysikuu jos toinenkin on tallattu siitä hetkestä, kun blogi on saanut huomiota osakseen. Syksy taipui talven alle ja vuodesta siirryttiin seuraavaan. On aika taas liittyä seuraan.

Aloitin vuoden lukemalla kirjan, jonka matkassa mieleeni tuli eräs lapsuudestani tuttu elokuva, Päättymätön tarina. Ei suinkaan siksi, että kirjassa olisi elokuvan tavoin lentänyt lempeä luppakorva tai muutakaan taianomaisia tietään tarponut. Vaan siksi, että kirja tuntui juurikin siltä, päättymättömältä tarinalta.

Kyseinen kirja on Elizabeth Georgen teos Syntisen jäljillä. Lukukokemus oli sinällään hämmentävä, että en kirjasta löydä pahaa sanottavaa vaan pidin sen juonenkäänteistä, mutta silti sen lukeminen oli jollain tavoin kuin koskaan valmistumaton palapeli. Se, joka ei näytä valmistuvan lainkaan, vaikka tiuhaan työskentelee valmiin kuvan saavuttaakseen.

Siinä missä yleensä kirjan takakansi lähestyy salakavalan sutjakkaasti, tässä se oli tyystin tavoittamattomissa. Tuntui kuin olisin polkenut lähtöviivalla paikallani, vaikka juoni eteni ja toi eteensä aina uusia mutkia. Kenties yli 500 sivua ja sekin pienellä fontilla vain oli liikaa perinteiselle jännitystarinalle. Kuinkahan monta sivua kirja olisikaan ollut hieman nykyajan tyypillisemmällä fonttikoolla? 700 sivua?

Vuoden alku on tuonut mukanaan myös alennusmyynnit, joihin olen toki eksynyt pariinkiin otteeseen. Kuten yllä olevia kuvia tarkastelemalla voi havaita, olen kantanut kotiin toinen toistaan herkullisempia kirjoja, joiden kimppuun käymistä odotan kuin nälkäinen leijona heinikossa gasellia vaanien :)

Unissakävelijä

Pidän joitain kirjoja elämässäni eräänlaisina pelastusrenkaina. Kirjoina, joiden sisältöön voi tietyllä tavalla aina luottaa, vaikka ei olisikaan jotakin teosta vielä koskaan aikaisemmin edes vannut. Toisin sanoen, omia suosikkikirjailijoita, joilla luottaa olevan aina taito hyppysissään kirja kirjan jälkeen.

Itselleni muiden muassa yksi ainainen suosikki on Mary Higgins Clark. Tuo 89-vuotias supertäti, joka vuosi vuoden jälkeen on saanut tuotettua tiiviiseen tahtiin kirjoja, jotka pitävät otteessaan ja joista ei tahtoisi otettaan irti päästää, kun kerran kiinni takertuu. Luotan hänen kirjoistaan aina löytyvän sen jokin, joka pitää pinnalla halki tarinan.

Luin juuri hänen teoksensa "Unissakävelijä" jonka vastikään hankin omaan hyllyyni. Kirja on alkuperäisnimeltään "I heard that song before" ja sen suomennos sai hieman miettimään. Kirjan luettuani nimittäin tuli tunne, että sen hienovaraudessaan hieno alkuperäisnimi on suomennoksessa läjäytetty lattiaan ja kalautettu kengänkärjellä päälle.

Teoksen alkuperäinen nimi kätkeytyy tarinaan ripoteltuna, johdattaen kohti päämääräänsä kuin leivänmurusia seuraten. Suomennoksessa mielikuvituksella ei ole ollut töitä, kun leivänmurut on liiskattu ja maaliviiva sutaistu suoraan niiden päälle.

Itse tarina oli tuttua Higgins Clarkia, pitäen kiinni juonessa. Kirja ei kuitenkaan omasta mielestäni ole hänen parhaimpiaan, mutta luotetun hyvä lukukokemus. Hänen teoksissaan on aina juoni ja joka saa seuraamaan sivua toisensa perään, viimeistä vimmatusti vartoen - eikä suinkaan siksi, että kirjasta pääsisi pian eroon, vaan jotta rutistuksessaan pitävä juoni hellittäisi ja saisi taas hengittää! :)

Hieman kevyempää, suorastaan höyhenen kevyttä, lukemista on puolestaan teos, joka poikkeaa hyvinkin paljon niin kovin rakastamistani jännityskirjoista, joita aina yleensä ahmin kuin possu pullaa.

Pidän elämässä hyvin yksinkertaisista asioista ja monista pienistä sellaisista saan aidointa ja puhtainta ilon tunnetta. Auringonpaisteesta kirkkaalla taivaalla, nukkumaan käymisestä puhtaisiin lakanoihin, takkatulen lämmöstä, kynttilävalosta, koiran rauhallisesta nukkumisesta, viiksikarva välillä väpättäen. Pysähdyn ohikiitäviin hetkiin ja mietin kaikkea ympärilläni näkyvää, kuuluvaa ja tuntuvaa.

Olinkin siis iloinen myös siitä, kun silmiini osui houkuttelevan oloinen kirja, joka kantaa nimeä "positiivisen elämän maustehylly". Kirjan on koonnut Juhani Töytäri, joka on jo vuosia pitänyt ajatusten aamiainen-sähköpostijulkaisua.

Kirja oli kokonaisuudeltaan kuin pientä pilvenhattaraa. Ajatuksellista ja samalla niin keveää ja kaunista. Se sai hymyilemään, ajattelemaan ja pysähtymään. Arvostamaan entistä enemmän sitä, että osaa tuntea pyyteetöntä iloa ja tyytyväisyyttä pienistä asioista elämässään - toisin sanoen, arvostaa arvostamisen taitoa.

Suosittelen tätä kirjaa mielelläni kaikille!

Takiainen ja ennalta-arvatut

Jokin aika sitten kirjaston hyllyjen välissä vaeltaessani, osui käsiini Daniel Glattauerin teos "takiainen". Mistä syystä sen sitten alunperin käteeni koppasinkaan, herätti se mielenkiintoni siinä määrin, että päätin kantaa kotiin saakka.

Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, joten päätin ottaa hieman selvää kuka nimen taakse kätkeytyy.

Kyseessä on vuonna 1960 syntynyt itävaltalainen toimittaja ja kirjailija, jolla on takanaan jo pidempikin kirjailijanura.

Takiainen, alkuperäisnimeltään Ewig Dein, on hänen kolmas suomeksi käännetty teoksensa, vaikka hänen uralleen mahtuu jo huomattavasti enemmän teoksia. Aikaisemmat suomennetut teokset ovat Kun pohjoistuuli puhaltaa (Gut gegen Nordwind) ja Joka seitsemän aalto (Alle sieben Wellen).

Kirjassa pääroolissa on nelikymppinen Judith, joka tavanomaisella kauppareissullaan törmää mukavaan mieheen - tai pikemminkin päinvastoin, sillä tutustuminen alkaa siitä, kun mies tallaa kipeästi Judithin kantapäälle kassajonossa. Judith nielee kivun, joka kantapäässään tykyttää, kun havaitsee päälleastujansa, Hanneksen, olevan miellyttävä ja huomaavainen mies, joka on häpeissään varomattomuudestaan. Ei mene aikaakaan kun heidän tiensä kohtaavat uudelleen ja ennen pitkää he jo tapailevat toisiaan. Heidän tapaillessaan Hannes tutustuu myös Judithin ystäviin ja perheeseen, jotka kaikki ihastuvat Hannekseen, jonka pyyteetön avuliaisuus hurmaa ja viehättää.

Judith ei kuitenkaan ole yhtä viehättynyt siinä vaiheessa, kun tuntee Hanneksen olevan liian vaativa yhdessäolon suhteen. Judith tahtoisi olla välillä itsekseenkin, joka kuitenkin on Hannekselle täysin vieras yhtälö. Hän kun haluaisi olla Judithin kanssa jatkuvasti. Oikeastaan, aina.

Ainakin näin kaltaiseni sähköisia juonenkäänteitä sisältäviä dekkareita ja jännityskirjoja ahmivan ihmisen silmin tarina on punottu tyyliltään hiljalleen eteneväksi ilman jyrkkiä kulmia, liikkuen pehmeästi tilanteesta seuraavaan. Silti se samalla onnistui herättämään koko ajan tiukentuvaa, hampaita kiristävää ahdistusta, kirjoittajan kyetessä kuvaamaan tarinan yllä leijailevaa kasvavan ahdingon ilmapiiriä sen verran mainiosti.

Kirja onnistuu myös hämmästyttämään lukijaansa, sillä tarinan yhä edetessä ahdistuneisuuden ilmapiiri saa rinnalleen yhä kasvavaa hämmentyneisyyttä: mikä on totta ja mikä ei, mikä oikeastaan onkaan totuus?

Pidin kirjasta yllättänkin paljon ja näkisin mielelläni millaisia kirjailijan muut kirjat mahtavat olla.

Mutta, tiedättekö te sen tunteen, kun melko alkuvaiheessa kirjaa jo tulee tietämään mikä on juonessa jutunjuuri ja loppuhuipennus - ja sitten vain rapistelee sivuja sivun perään, loppua odottaen, tietäen mitä siinä tulee tapahtumaan?

Minä tiedän.
Viime aikoina peräti kahdenkin kirjan verran.

Lainasin vastikään Renee Knightin teoksen "kenenkään ei pitänyt tietää" jossa yllättävänkin alkuvaiheessa arvasin mikä jutun punainen lanka tulee olemaan. Tunne on jollain tavoin hämmentävä - sitä odottaa, että jos kirja kuitenkin yllättäisi ja juttu ei olisikaan niin kuten sen on ajatellut ja joka on täysin itsestäänselvä. Samalla kirjaa kuitenkin lukee ihan kiinnostuneena, kunnes se loppu jonka jo tiesi, lopulta tulee vastaan ilman yllätyksiä. Läts. Siihen vain lässähtää kuin märkä rätti lattialle. Siis lattialle, ei edes päin kasvoja. Ei edes hieman poskea huitaisten.

Noin yleisesti ottaen kirja oli kuitenkin varsin miellyttävää luettavaa, pitäen sivulta sivulle silmät sanoissaan kiinni. Kuitenkin, koska loppuratkaisun pääasiallisesti tiesi jo hyvin ajoissa, vaikutti se väkisinkin lukukokemukseen. Jäi ikään kuin toivomaan, että kirjailija olisi ovelasti onnistunut huijaamaan mielikuvituksellista mieltäni ja yllättämäänkin lopussa täysin, mutta näin ei tapahtunut. Alusta loppuun laskeuduttiin ikään kuin pumpulimaisen pehmeästi, ilman yllätyksiä. The plane has landed.

Toinen ennalta-arvattava kokemus tuli luettuani Joy Fieldinkin teoksen "valheita ja kuiskauksia". Tämä oli kuitenkin lukukokemuksena erilainen, sillä vaikka  itse kukkanen aukeni nupustaan jo todella alkuvaiheessa, odotti pari terälehteä aukemistaan loppuun saakka ja saivat tarinan myös jättämään lukijan sanattomaksikin.

Vaikka Fieldingin kirjan sivuja käänteli juttua seuraillen, odottaen milloin se jo alkuvaiheessa oivallettu huipennus hipsuttelee silmien eteen (lopulta näin tehdenkin) niin kirja kuitenkin osasi myös iskeä kyntisen käpälänsä yhtäkkiä olalle, kun sitä vähiten odotti.

Erona Renee Knightin kirjaan oli siis se, että Fieldingin kirja onnistui kuitenkin yllättämään loppua kohden hyvinkin voimakkaalla traagisuudellaan. Vaikka punaisen langan tiesikin melko alussa, lankaa kuitenkin seurasi hyvin suurella mielenkiinnolla, odottaen milloin se todella pääsee oikeuksiinsa. Ja se todella pääsi.

Mitä Knightin kirjaan tulee, se sai hieman väkisinkin hymynhäivettäkin nousemaan, että sillä teoksen nimi "kenenkään ei pitänyt tietää" saa lukukokemuksen jälkeen väkisinkin mieleen toteamuksen "tiesin kokoajan" ja on siksi hieman hauskakin lukumuisto.

Paluu polulle

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Rakkaudesta kirjoittamiseen on vuosien varrella ollut ilo kirjoittaa blogiakin, useampaakin.

Nyt olen kuitenkin viettänyt lähemmäs vuoden hiljaiseloa, kirjoittamisen vain syystä ja toisesta hiljalleen hiivuttua huomaamattomaksi.


Tämä blogiton vuosi on aika ajoin muistuttanut itsestään, kolkutellen kutinana takaraivossa, jonkin oleellisen palan puuttuessa. On aika palata blogin pariin.

Tervetuloa uuden blogin matkaan! ♥