Jokin aika sitten kirjaston hyllyjen välissä vaeltaessani, osui käsiini Daniel Glattauerin teos "takiainen". Mistä syystä sen sitten alunperin käteeni koppasinkaan, herätti se mielenkiintoni siinä määrin, että päätin kantaa kotiin saakka.Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, joten päätin ottaa hieman selvää kuka nimen taakse kätkeytyy.
Kyseessä on vuonna 1960 syntynyt itävaltalainen toimittaja ja kirjailija, jolla on takanaan jo pidempikin kirjailijanura.
Takiainen, alkuperäisnimeltään Ewig Dein, on hänen kolmas suomeksi käännetty teoksensa, vaikka hänen uralleen mahtuu jo huomattavasti enemmän teoksia. Aikaisemmat suomennetut teokset ovat Kun pohjoistuuli puhaltaa (Gut gegen Nordwind) ja Joka seitsemän aalto (Alle sieben Wellen).
Kirjassa pääroolissa on nelikymppinen Judith, joka tavanomaisella kauppareissullaan törmää mukavaan mieheen - tai pikemminkin päinvastoin, sillä tutustuminen alkaa siitä, kun mies tallaa kipeästi Judithin kantapäälle kassajonossa. Judith nielee kivun, joka kantapäässään tykyttää, kun havaitsee päälleastujansa, Hanneksen, olevan miellyttävä ja huomaavainen mies, joka on häpeissään varomattomuudestaan. Ei mene aikaakaan kun heidän tiensä kohtaavat uudelleen ja ennen pitkää he jo tapailevat toisiaan. Heidän tapaillessaan Hannes tutustuu myös Judithin ystäviin ja perheeseen, jotka kaikki ihastuvat Hannekseen, jonka pyyteetön avuliaisuus hurmaa ja viehättää.
Judith ei kuitenkaan ole yhtä viehättynyt siinä vaiheessa, kun tuntee Hanneksen olevan liian vaativa yhdessäolon suhteen. Judith tahtoisi olla välillä itsekseenkin, joka kuitenkin on Hannekselle täysin vieras yhtälö. Hän kun haluaisi olla Judithin kanssa jatkuvasti. Oikeastaan, aina.
Ainakin näin kaltaiseni sähköisia juonenkäänteitä sisältäviä dekkareita ja jännityskirjoja ahmivan ihmisen silmin tarina on punottu tyyliltään hiljalleen eteneväksi ilman jyrkkiä kulmia, liikkuen pehmeästi tilanteesta seuraavaan. Silti se samalla onnistui herättämään koko ajan tiukentuvaa, hampaita kiristävää ahdistusta, kirjoittajan kyetessä kuvaamaan tarinan yllä leijailevaa kasvavan ahdingon ilmapiiriä sen verran mainiosti.
Kirja onnistuu myös hämmästyttämään lukijaansa, sillä tarinan yhä edetessä ahdistuneisuuden ilmapiiri saa rinnalleen yhä kasvavaa hämmentyneisyyttä: mikä on totta ja mikä ei, mikä oikeastaan onkaan totuus?
Pidin kirjasta yllättänkin paljon ja näkisin mielelläni millaisia kirjailijan muut kirjat mahtavat olla.
Mutta, tiedättekö te sen tunteen, kun melko alkuvaiheessa kirjaa jo tulee tietämään mikä on juonessa jutunjuuri ja loppuhuipennus - ja sitten vain rapistelee sivuja sivun perään, loppua odottaen, tietäen mitä siinä tulee tapahtumaan?
Minä tiedän.
Viime aikoina peräti kahdenkin kirjan verran.
Lainasin vastikään Renee Knightin teoksen "kenenkään ei pitänyt tietää" jossa yllättävänkin alkuvaiheessa arvasin mikä jutun punainen lanka tulee olemaan. Tunne on jollain tavoin hämmentävä - sitä odottaa, että jos kirja kuitenkin yllättäisi ja juttu ei olisikaan niin kuten sen on ajatellut ja joka on täysin itsestäänselvä. Samalla kirjaa kuitenkin lukee ihan kiinnostuneena, kunnes se loppu jonka jo tiesi, lopulta tulee vastaan ilman yllätyksiä. Läts. Siihen vain lässähtää kuin märkä rätti lattialle. Siis lattialle, ei edes päin kasvoja. Ei edes hieman poskea huitaisten.
Noin yleisesti ottaen kirja oli kuitenkin varsin miellyttävää luettavaa, pitäen sivulta sivulle silmät sanoissaan kiinni. Kuitenkin, koska loppuratkaisun pääasiallisesti tiesi jo hyvin ajoissa, vaikutti se väkisinkin lukukokemukseen. Jäi ikään kuin toivomaan, että kirjailija olisi ovelasti onnistunut huijaamaan mielikuvituksellista mieltäni ja yllättämäänkin lopussa täysin, mutta näin ei tapahtunut. Alusta loppuun laskeuduttiin ikään kuin pumpulimaisen pehmeästi, ilman yllätyksiä. The plane has landed.
Toinen ennalta-arvattava kokemus tuli luettuani Joy Fieldinkin teoksen "valheita ja kuiskauksia". Tämä oli kuitenkin lukukokemuksena erilainen, sillä vaikka itse kukkanen aukeni nupustaan jo todella alkuvaiheessa, odotti pari terälehteä aukemistaan loppuun saakka ja saivat tarinan myös jättämään lukijan sanattomaksikin.
Vaikka Fieldingin kirjan sivuja käänteli juttua seuraillen, odottaen milloin se jo alkuvaiheessa oivallettu huipennus hipsuttelee silmien eteen (lopulta näin tehdenkin) niin kirja kuitenkin osasi myös iskeä kyntisen käpälänsä yhtäkkiä olalle, kun sitä vähiten odotti.
Erona Renee Knightin kirjaan oli siis se, että Fieldingin kirja onnistui kuitenkin yllättämään loppua kohden hyvinkin voimakkaalla traagisuudellaan. Vaikka punaisen langan tiesikin melko alussa, lankaa kuitenkin seurasi hyvin suurella mielenkiinnolla, odottaen milloin se todella pääsee oikeuksiinsa. Ja se todella pääsi.
Mitä Knightin kirjaan tulee, se sai hieman väkisinkin hymynhäivettäkin nousemaan, että sillä teoksen nimi "kenenkään ei pitänyt tietää" saa lukukokemuksen jälkeen väkisinkin mieleen toteamuksen "tiesin kokoajan" ja on siksi hieman hauskakin lukumuisto.
